This series of illustrations was created in collaboration with word artist Reeta Holopainen as part of my MA thesis (2023) at Aalto University. In the project, we investigated the female experience of pregnancy within the context of ecocriticism. The illustration "Monilajinen vanhemmuus" was selected to 101 Artbook: Animal Edition by Arts to Hearts project in September 2024.
Äitimaa
Hän ei voi enää pidätellä vaan purkautuu vihreää, yhä korkeammaksi kohoavaa levenevää lehteä ja kortta, se velloo ja laajenee kuohuina joista sinäkin synnyit, kelluit alkuolentona suljetussa paratiisissa, kunnes tunneli tärisi ja huo’uit kinaisena kaarnaisiin käsiin. Niitä nousee hallitsemattomasti, eikä multaista perustaa enää voi nähdä tai sitä kun jalka ensimmäisen kerran kosketti tätä pohjaa, jätti kissantassun kokoisen jäljen tuoreeseen hiekkaan, joka varisi ilmaan aamutuulen kohotessa. Sammaleet antautuvat kukintoon, täplittävät maan tiheinä valtavina tilkkuina ja peittävät syöpäläisten täyttämien betonilaatikoiden seinämät, joilla yksi joskus yritti eristää itsensä tästä kaikesta. Sieltä sinä olet tullut ja siihen sinä olet palaava, vihreäksi virraksi, holtittomasti versovaksi, aamukasteen kosteaksi tuoksuksi, jota asfalttiviidakko ei päässytkään pakoon. Hän kätkee sisälleen verkostoja, jotka ovat voimakkaampia kuin surullisen opportunistin yksikään ase, hän itkee Kalasataman tornien korkuisia aaltoja ja sulkee meidät kevääseen, havuvaippaan ja ikikukintoon, jossa kasvottomat lähiöt vetäytyvät raunioiksi ja palaavat laulaviksi koivikoiksi, kaikkeuden syliksi.
Monilajinen vanhemmuus
Lapsen vatsa on vielä karvaton ja pullottaa ruokailun jäljiltä, lapsi kellii selällään maitohampaat irvessä tassut värähdellen ja vaipuu vähitellen uneen. Sinä rakastat häntä heti, ensimmäisestä illasta lähtien, sinä tulet univelkaiseksi ja nuhjuiseksi kastelluista sanomalehdistä ja akillesjännettä nirhaavista naskaleista, mutta hänen painauduttua ensimmäisen kerran polvitaipeeseesi nukkumaan käynnistyy loppumaton oksitosiinivyöry, etkä sinä tahtoisi enää koskaan irrottaa katsettasi hänestä. Hänet on erotettu sisaruksistaan kahdeksan viikon iässä ja sinä olet anastanut hänet, et valinnutkaan toisessa maassa valottomana värjöttelevää täysikasvuista vaan hänet, siitä kaikesta löytyy surua, harmaan sävyjä ja enemmänkin, mutta lukeutuu hän myös onnekkaisiin. Hän ei joutunut syntymään kasvottomaan karsinaan kylmiin käsiin, hän ei kuulu niihin, jotka kasvavat sisäelinten tahraamien ovien takana, niihin, joilta ihminen pitää silmänsä ja sylinsä kiinni. Hän ei ole sinun lapsesi mutta hän on lapsi ja sinä olet hänen, polvitaipeeseesi painautunut pieni kirsu kiinnitti sinut häneen ja elämäsi mullistaneeseen huolenpitoon, kohisevaan kirkkaaseen, jota ilman sinusta tulisi tyhjä ja tarkoitukseton.
Äiti huutaa koko kehollaan läpi yön ja seuraavan päivän ja sitä seuraavan päivän pienen hamutessa
kosteilla lapsenhuulillaan tyhjää seinää, äiti huutaa niin että maailma tärisee ja sinä kuulet sen
kaiken, juokset läähättäen verenväriselle navetalle, rikot likaiset laudat ja nostat rinnoillesi
piskuisen nälkäisen, jonka sisältäsi virtaava elämä nopeasti rauhoittaa. Yhtäkkiä vasikka
muuttuu koiranpennun muotoiseksi ja irtoaa kosketuksestasi ilmaan, kiinnittyy
jaloistaan koukkuun liukuhihnalle, joka kuljettaa pientä kohti sähköllä ladattua vettä, korvien päät
lähestyvät kelmeänä sinertävää pintaa ja ovat jo rikkomaisillaan sen
mutta silloin säpsähdät hereille ja vedät lämpimän ja tuhisevan lapsen lähemmäs itseäsi, painat nenäsi untuvaiseen turkkiin ja hengität unista vauvantuoksua, rauhoitut itsekin takaisin.
Hiilijalanjälki
Ne imevät henkeä ja syntymää sisäänsä, huojuvat paisuvina kaupunkeina, moottorikulkueina ja pakokaasupilvinä, joiden lävitse linnut eivät näe lentää vaan varisevat pienhiukkasina taivaalta, tippuvat vuosituhansien taakse turvaan. Äärettömyydelle löytyy kaava, mutta voiko tämän tilastoida, nokeen hukkuvat rakennukset, muovitsunamit ja ikiyön, silmät, jotka sokeutuivat verkostoille ja ihmeelle ympärillään. Painauma maankamaralla ei kasva kortta vaan palaa mustaa tulta, mustaa tulta, joka haukkaa henkeä ja ihmettä sisäänsä niin, että häikäisevä sininen pallo näivettyy katkeavaksi rangaksi, mustaksi luuksi.
enantiornithes täyttää taivaanrannan
eikä magnolioiden kukinnolle näy loppua
aavikoiden kadottua
nousevan merenpinnan säihkyessä
neliömetrin kokoisten jalkapohjien koskiessa maata
ja pimeässä vierivä kivi
häilyy vasta matelijoiden unissa
vielä valovuosien päässä ilmakehästä
aavistuksena unen kallossa
Raskaus
jäädä sammuvaksi soluksi tai paisua suomukkaaksi liskoksi
muuttumattomimmassa kodissa, laavameren iäisessä turvassa
kun otus juurtui sinuun, niitä alkoi nousta ihostasi
ne kiertelivät nännipihaa jäykistyvinä jouhina
luikersivat kehyksiksi turvonneelle vaaleanpunalle
ja huokosista tihkutti kaikenlaisia aineita
paksua mahlaa laikukkaalle vatsalle
suolanestettä poskien uurteisiin
holtittomia endorfiineja elonkehään
laava liikkui ja löysi kiinni sisäelimiin
takertui sydänlihaan
kuten öljy Meksikonlahden pohjaan
se painoi ja venytti sinua kuten tätä maata
puhkeavan valon ja planeetan saattohoidon
kaikuva kaanon
Tyhjentyminen
niljakas elämänlehti venyttää aukon ja valuu vapaaksi
se irtoaa liikkeeseen kuin syksyn vimmaisin ruska
sen väri hohkaa syntymänpunaisena ja kannattelee
planeetta valittaa ja kuoriutuu
myrsky pyyhkii pois kyltymättömien kamaria
kaupungeista hapertuu autiomaita
veltto tyhjiö värähtelee taistelun jäljiltä
mutta elämänlehteä kuljettaa vankkumaton laulu
mullasta nouseva ihmeellinen melodia
se estää taivaankappaleen ohentuneita versoja katkeamasta
hoivaa runnottua sineä
se kulkee ytimessä loputtomasti haarautuvina juurina
valelee aavoja kunnaita
se solahtaa uniin hellittämättömänä pulssina
kadotettujen koivikoiden juhannustuoksuna
usuttaa liitokseen
Elonkirjo
taivas repeää kirjavia pisaroita ja järvi täyttyy sateenkaareksi
havuinen kostea valtaa kesäisen iltailman
he antautuvat villiin tanssiin
he loikkivat toistensa ylitse pyrstöt riemukkaasti läiskien
heidän syntymättömät lapsensa nauravat mukana pinnan loiskuessa
tuuli tuo mukanaan tuomen terälehtiä ja keltateriöitä
tuuli sirottelee sateenkaariveden pinnan kukkakirjolla
sekoittuu heidän tanssiinsa ja nostattelee spektripyörteitä
yllyttää järveä mukaan
yön lähestyessä valo jää rannan järkkymättömiin kuusiin
joiden oksilla sirkuttavat taukoamattomat kultarinnat
ne eivät heltiä pimeän hiivittyä maisemaan
naurun vaimettua ja pyrstöjen kadottua
veden värien palattua sakeaan